Sylipainia MS:n kanssa
Elimme elämämme parasta aikaa. Lapset harjoittelivat pesästä lentoa. Olimme liikunallisia ja harrastimme lavatanssia. Avioparina meillä oli vihdoinkin aikaa toisillemme. Silloin elämä iski oiken kunnolla vasemman koukun. Varoittamatta eräänä aamuna, kun piti nousta kahvinkeitolle, noustessa jalat eivät kantaneetkaan. Olin hämmästynyt. Edellisenä iltana olin pelannut lentopalloa ja paistanut makkaraa perheen kanssa. Nyt jalkani olivat kuin makarooneja.
Kun meiheni oli toimittanut aamun työt tilalla, lähti hän viemään minua ensiapuun sairaalaan. Illalla mangneettikuvista löytyi kasvaimen sijasta MS. Niin, eihän se tarvitse iso vika olla, kun se on päässä. Herra MS oli muuttanut kehooni, kysymättä minun lupaani. Se oli täysi shokki perheelleni ja minulle. Maatilan emännästä oli yhdessä yössä tullut tuen varassa liikkuva tsompi.
Sinä kesänä pahenemisvaiheeni syveni niin, että hinasin itseäni ryömien ja kontaten. Nuorin tyttäristämme oli vielä kotona ja hänestä tuli tomera pikkuemäntä, joka hoiti kotihommat. Maatilan työt veivät mieheni ajan. Vanhimmat tyttäremme tulivat kesälomiensa ajaksi auttaman häntä työssään. Pieni poikamme 8v. ajeli traktorilla peräkärryä puintipellolle ja kuivaajalle. Minä kontin kukkapenkissä ja seurasin, kuinka hommat vain hoitui.
Mieheni teki maa surutyötään kävelemällä metsissä koiran kanssa. Minä harjoittelin sitkeästi soutulaitteen kanssa. Nostin käsin jalkani soutulaitteeseen ja sidoin ne kiinni kaulahuivilla ja soudin useita kertoja päivässä vartin kerrallaan. Sillä soutamisella olisin varmaan ylittänyt Pohjanlahden. Iltaisin keskustelimme tilan töistä ja päivän tapahtumista ja samalla hän taivutteli jäykistyneitä nilkkojani. Suru oli muuttanut hänen silmiinsä.
Hiljalleen jalat voimistuivat ja konttausasennosta vääntäydyin pystyyn. Käytävän puolipanelin päällä oleva listaan tukien aloin harjoitella kävelyä. Hitaasti, mutta varmasti nostin jalkojani eteenpäin. Kolmen viikon hillittömän harjoittelun jälkeen yllätin mieheni ja otin ensiaskeleeni ilman tukea suraan mieheni käsivarsille. Silloin tuli itku. Ensikerran koko sairastumiseni jälkeen itkimme yhdessä. Samoin reagoivat myös lapset. Ensi kertaa olivat tunteet pinnassa. "Mei ei äiti uskottu, että sä koskaan enää kävelet", sanoi poikamme, pukien muidenkin ajatukset sanoiksi.
Siitä alkoivat sitkeät kävelyharjoitukset. "Ruoto suoraksi", komensi poikamme katsoessaan harjoitteluani. Tunto ei palautunut jalkoihini, mutta niillä voi taas kävellä. Sitten niillä boi kävellä lujempaakin ja mikä parasta niillä voi taas tanssiakin.
Tämänkin jälkeen on ollut pahenemisvaiheita, mutta ei niin rajuja ja palautuminen on aina tapahtunut, joskin jotain pientä on aina jäänyt. Nyt elän mieheni kanssa isovanhempien elämää, mieheni ollessa vielä työelämässä, itselläni on "kissanpäivät". Herra MS lähentelee minua aika ajoin, mutta olen pystynyt torjumaan kiihkeimmät lehentelyt liikkumalla ja hurtilla huumorilla, sekä positiivisella milen laadulla. En mieti, mitä asioita MS on minulta vienyt, vaan niitä asioita mitä minulla vielä on. En itke mennyttä, enkä mieti tulevaa, vaan elän täysillä tätä päivää, väkevää ja rikasta elämää. Olen kiitollinen perheestä ympärilläni, lastenlapsista, jotka ovat mielellään eläviä kävelykeppejä jos satun tukea tarvitsemaan. Erittäin kiitollinen olen miehestäni joka ei juossut karkuun vaan eli rinnallaniu kaiken sen. Jo 13v. käsikynkää MS:n kanssa
